20170531

Blogger Recognition Award

Mikäpä olisi sen mukavampaa, kuin palata parin viikon tauolta ja huomata, että joku on tällaisenkin tunnustuksen minun blogilleni halunnut antaa. Kaiken koulustressin ja muun häslingin keskellä meinasi itku tulla, kiitos tästä! Tämän blogipalkinnon vastaanottaminen tapahtuu seuraavasti:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi



Kuinka aloitin bloggaamisen?
Mä aloitin bloggaamisen vuonna 2007 tällä tismalleen samalla blogialustalla kuin nyt. Ajatuksenani silloin oli, että blogin kautta minun on mahdollista saada ääneni kuuluviin ja löytää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samanlaisista asioista kuin minä. Bloggaaminen oli myös tuohon aikaan tosi in, ja tuntui, että ihan jokaisella ihmisellä oli blogi.

Blogi on myös toiminut minulle eräänlaisena digitaalisena päiväkirjana, jonka kautta olen saanut purettua monia mieltäni painavia asioita: osittain tämän vuoksi esikoiseni Strawberry Vomit olikin täysin anonyymi, eikä kyseistä blogia ole enää löydettävissä mistään - trust me, oon koittanut etsiä sitä urakalla. Mun syyt pitää edelleen blogia ovat oikeastaan samat, kuin mitkä mulla oli homman aloittamiseen: mä haluan puhua mua kiinnostavista ja koskettavista asioita ja tavata (tai nykyään kai puhutaan verkostoitumisesta?) sellaisten ihmisten kanssa, joita kiinnostaa ja koskettaa samat asiat.



Neuvoja aloittelevalle bloggaajalle:
Tee blogista omasi. Kirjoita asioista, jotka kiinnostaa sua henkilökohtaisesti, koska väkisin väännetyn tekstin tunnistaa kilometrien päästä, ja siitä jää itsellekin vain paha maku suuhun. Jos sua ei erityisemmin kiinnosta kauneus tai kirjat, jätä ne pois sun blogistasi ihan suosiolla ja keskity niihin asioihin, jotka sua kiinnostaa.

Kirjoita itseäsi varten, älä seuraajien toivossa. Blogin pitäminen nykyään on huomionhakuisempaa ja ammattimaisuuteen pyrkivämpää kuin silloin, kun mä itse aloitin. Tusinablogeja, jotka muistuttavat toisiaan sisällöltään ja ulkoasultaan, löytyy kasapäin ja vaikka ne jostain syystä tuntuvat keräävän sadoittain lukijoita, ei tämän pitäisi olla ensisijainen motivaattori lähtiessäsi luomaan sisältöä.

Unohda bloggaamisen "säännöt". Suuret kuvat, ammattimainen ulkoasu ja säännöllinen postaustahti eivät ole mielestäni blogissa ensisijaisia asioita, vaikka näiden tärkeyttä painotetaankin blogipiireissä nykyään. Tärkeintä on sisältö, josta on selvästi luettavissa kirjoittajan intohimo kirjoittamaansa tekstiä kohtaan. Toki blogin esteettinen olemus helpottaa lukijoiden houkuttelua, mutta aina tulee muistaa, että lukijoiden suhteen laatu korvaa määrän: oikeasti sisällöstäsi kiinnostuneet lukijat antavat varmasti anteeksi itse tehdyn näköisen ulkoasun, kännykkäkuvat ja parinkin viikon hiljaisuuden postausten välillä.



Tällaista tällä kertaa. Tunnustuksen blogilleni antoi delicious circus -blogin blogin Emmi-Stina, kiitos vielä kamalasti stressaavan alkukesän piristyksestä! ♡ Mä heitän puolestani tän tunnustuksen eteenpäin seuraaville blogeille:


Te teette kaikki hyvää työtä. Älkää stressatko liikaa bloginne suhteen, tän on tarkoitus olla hauskaa ja rentouttavaa!

20170515

Kevätmasennus



Erityisesti keväisin voimakkaammin oireileva masennus on mulla vähän jokavuotinen vaiva. Kun aurinko alkaa paistaa ja ilmat lämpenevät, ihan pikkuasiat alkavat painaa mun mieltä: lähestyvä kesäloma ja lomasuunnitelmat, oma ulkonäkö, koulujutut ja ihan vain elämä yleisesti. Tää kaikki vaan kasaantuu ja paisuu mun päässä sellaseksi ylitsepääsemättömäksi möykyksi, joka lamauttaa ihan totaalisesti. Mä nukun tällä hetkellä viiden tai kuuden tunnin yöunia, syön huonosti tai en ollenkaan, enkä mielelläni poistu asunnosta. Mua stressaa tekemättömät kouluhommat siihen pisteeseen asti, etten pysty tekemään niitä. Mä en halua katsoa peiliin, mä en halua puhua kenellekään, enkä mä edes jaksa. Mä jaksan vain maata sängyssä mun päässä asuvien mörköjen kanssa, enkä jaksa edes nukkua jotta ne katoaisivat. Varsinkin nyt, kun oon yksin kotona, oon ihan tosi itkuherkkä ja jopa vähän pelokas, vaikka terve järki sanoo, ettei ole mitään pelättävää, kaikki on hyvin ja asiat järjestyy kunhan vain otat itseäs niskasta kiinni ja ryhdyt hommiin. Se ei kuitenkaan oo ihan niin yksinkertaista.



Yksi syy tähän oloon on varmaankin kuitenkin se, että mun lääkkeet on lopussa ja rahat on lopussa, ja sen takia joudun säännöstelemään lääkitystäni (fiksua, tiedän). Mulle on Kotkassa ollessani diagnosoitu ihana, hyvin ympäripyöreä f34.9 eli määrittämätön pitkäaikainen mielialahäiriö. Lukion alusta asti mulla ollut vaihtelevasti käytössä yhtä jos toista lääkettä, joiden käyttö on aina loppunut syystä X. Mulla on myös todettu erääseen neurobiologiseen häiriöön viittaavaa oireilua, joka yhdistettynä voimakkaaseen stressiin saattaa aiheuttaa voimakkaita ja yllättäviäkin mielialanvaihteluja, joten niitä tasoittamaan mulle on tällä hetkellä määrätty Lamictal-nimistä lääkettä, jota käytetään pääsääntöisesti epilepsian hoitoon ja ehkäisemään kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennuskausia. Mä ajattelin pitkään, ettei siitä ole mitään apua kun en sairasta epilepsiaa tai kaksisuuntaista, mutta nyt kun niiden syömistä on vähentänyt, huomaa selvästi laskun vireystilassa ja mielialassa. Vähän meinaa jännittää jo valmiiksi, millaiset olot tulee, kun saan lääkkeen taas aloitettua uudestaan täydellä teholla, kun varsinaisilta fyysisiltä vieroitusoireilta oon säästynyt ja karma tuppaa olemaan ikävä.



Kaiken tän emotionaalisen ja psyykkisen myllerryksen keskellä mä oon piristänyt itseäni valokuvaamalla aivan kamalasti kaikkea ja juomalla jääteetä viinilasista. Mulle tulee hyvä mieli ihan hassuista pikkuasioista, kuten tuosta jääteestä ja vaikkapa palkopavuista lähikaupassa. Ihan jokaisesta päivästä ei tällä hetkellä löydy hymyn aiheita, mutta onneksi aina ei tarvi löytyäkään. Joskus on ihan okei olla mieli maassa vaikka vähän pidemmänkin aikaa, kunhan muistaa, että valo loistaa kyllä tunnelin päässä, toisilla se tunneli on vaan vähän pidempi ja kaikki eivät jaksa perille yksin, vaan jonkun on autettava tuomalla valoa vähän lähemmäs.



Löytyykö täältä muita kevät- tai syysmasentuneita, tai muuten vain masentuneita? Kuulisin mielelläni teidänkin tarinanne tai vinkkinne selviämiseen.

Psst, koululaiset ja opiskelijat! Viimeisiä viedään, tsemppiä! Te pystytte siihen! ♡

20170511

Mulla on ikävä.

Muru on nyt viidettä päivää Unkarissa ja minä yksin kotona eläinten kanssa. Vaikka mä nautin yksinolosta ja kaipaan sitä aika-ajoin, on tää silti todella outo tilanne meille: me ei olla oltu viikkoa kauempaa erillään kertaakaan sen jälkeen, kun mä muutin Helsinkiin. Nyt meillä on vielä toiset viisi päivää edessä, ennen kuin tuo palaa kotiin maailmalta.

Mä en oisi voinut kuvitellakaan, että mulla olisi ikävä Murua. Mä kuitenkin tykkään olla yksin ja viimeaikoina toisen jatkuva seura on alkanut jo vähän kiristää hermoja. Ilmeisesti pinnat alkavat olla jo melko hyvin nollaantuneet, kun pikkuhiljaa alkaa tulla ikävä toisen ääntä ja läheisyyttä.


Mä siivosin yrteistä kuivat lehdet ja join kylmää kaakaota. Sen piti olla lämmintä, mutta mä unohdin sen kolmeksi tunniksi pöydälle ja se jäähtyi. Ulkona on vähän väliä satanut lunta ja vettä, enkä oo vieläkään saanut maalattua kukkapöytää valkoiseksi. Se odottaa yhä varastossa mua, vasaraa ja maalipurkkia.

Minttu on ainoa yrtti, joka meillä kukoistaa; timjami kuoli heti kättelyssä, basilika pärjää joten kuten, sitruunamelissa on nuupahtamaisillaan ja rosmariini kuivuu minkä ehtii, koska sitä on kasteltu liikaa eikä aurinko paista tarpeeksi lämpimänä. Asunto haisee yrttien takia vähän kissanpissan tapaiselle, mutta ruuat maistuvat. Tai maistuisivat, jos jaksaisin niitä laittaa. En oo syönyt kunnolla lauantain jälkeen, kun en nää mitään ideaa siinä, että laitan ruokaa vain itelleni. En osaa enää syödä yksin.


Puolet sängystä on pedattuna. Mä nukun yleensä yksin ollessani sohvalla, koska makuuhuone tuntuu liian pimeältä ja isolta pelkästään mulle. Tällä kertaa mä kuitenkin päätin, että aika on niin pitkä, että haluan pitää olohuoneen kunnossa, jos joku haluaa tulla kylään. Kukaan ei ole halunnut. Kukaan ei ole tullut, eikä ole ilmeisesti tulossa.

Mä olen yksin täällä neljän seinän sisällä. En osaa lähteä mihinkään yksin. Mä vaan nautin yksinolosta, kun kerrankin saa olla rauhassa. Ja samaan aikaan mulla on ikävä.

20170509

How I used to do my makeup -haaste

YouTubessa on nyt ikuisuuden pyörinyt "How I Used To Do My Makeup Challenge", jossa ideana on siis lyhykäisyydessään näyttää, kuinka on aiemmin perusmeikkinsä tehnyt. Koska luvatua videoiden lisääntymistä ei ollut havaittavissa täällä blogin puolella, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja näyttää teille, millaisen näköisenä sitä on naperona tullut tallattua.

20170506

Toukokuinen Tukholma

Mulla on ollut meneillään parin viime viikon aikana pienimuotoinen breikki blogista, enkä sitten tajunnut ilmoitella siitä kenellekään. Osittain tähän on ollut syynä kirjoituksen aiheiden puute, osittain pari päivää kestänyt korkea kuume ja siitä seurannut silmätulehdus, osittain taas viimeiset kouluhommat ennen kesäkursseja. Sain kuitenkin vähän hengähdettyä loppuviikosta, sillä luvassa oli alkuvuodesta asti odotettu matka Tukholmaan vanhan lukiokaverini kanssa!

Viivyimme maissa lähes koko sitä varten varatun kuusi tuntia, kierrellen sekä vanhaa kaupunkia että Tukholman keskustaa. Söimme 24 tunnin sisällä kolmessa eri buffetissa, kävimme katsomassa Heikki Silvennoista bändeineen, itkettiin ja naurettiin ja saatiin kenkälaatikon kokoisen hyttimme ilmastoinnista kamala ilmastointiyskä. Kaveri osti kalliin laukun, ja saimme sen vuoksi uuden risteilyn syksylle vitosella.